Keittiö
Keittiö – laivurintalon sydän
Keittiö oli ja on suuren tilan sydän. Keittiötä käytettiin ruoanlaittoon, leipomiseen, ruokailutilana, yhdessäoloon ja työskentelyyn. Suurena ruokapöytänä toimi klaffipöytä, jollaisia Pellaksessa on aina ollut, ja sen ympärille Pellaksen ihmiset kokoontuivat kaikilla aterioilla....
Keittiötä on jonkin verran modernisoitu kahvilatoimintaa varten, ja se on edelleen keskeinen paikka leivontaan, ruoanlaittoon ja seurusteluun. Pellaksen kotivehnänen (hemvete), jota on tarjolla kahvituvassa, leivotaan aina paikan päällä joko puulämmitteisessä leivinuunissa keittiössä tai leivintuvassa. Suuri harmaa kaappi oli täällä myös ennen tulipaloa. Katossa kaapin edessä roikkuu leipävartaita, joihin ripustettiin reikäleipiä kuivumaan. Keittiösohva, johon saattoi levähtää hetkeksi tai ottaa vaikka päivänokoset, oli tärkeä osa keittiön sisustusta. Avoin astiakaappi, jossa on hienoja posliiniastioita, on lahja Pellakselle. Lattia on alkuperäinen, mutta leivinuuni ja keittiökaapit ovat tulleet tulipalon jälkeen.
Siellä molemmat vanhukset istuivat kumpikin omassa keittiön ikkunassaan, ulkopuolella kimalsi lumi, ja kehräsivät lankaa ja puhuivat kaikesta siitä, josta Ahvenanmaalla oli puhuttu vuosikymmeniä (ja ennen kaikkea Lemlandissa). Säännöllisin väliajoin isoäiti nousi ylös ja siirsi kahvipannun keskimmäiselle hellanrenkaalle ja lisäsi muutaman halon hellaan. Kun Sven ja minä astuimme sisään, pihkaisina ja punaposkisina päivän metsätöiden jälkeen, molemmat vanhukset istuivat pöydän ääressä ja joivat kahvia palan päältä, mikä oli ainoa tapa saada oikeanlainen maku esiin brasiliankahvista, vaikka sitä oli makeutettu jo aiemmin. Suuhun laitettiin pala toppasokerista ja kahvi juotiin sen läpi.
Pamela Erikssonin teoksesta Hertiginnans sista resa, 1960.
Talonpoikaispurjehdus
Talonpoikaispurjehdukseksi kutsutaan merenkulun muotoa, jota ahvenanmaalaiset talonpojat harjoittivat 1800-luvun toisella puoliskolla ja vielä 1900-luvun alussa. Talonpoikaispurjehduksen kulta-aikaan menestyksekäs alus saattoi tienata hankintakulunsa takaisin kahden tai kolmen kauden kuluessa. Lähinnä kyse oli Itämeren ja Pohjanmeren rahtiliikenteestä, mutta matkoja tehtiin myös pidemmälle. Lemland ja Vårdö olivat Ahvenanmaan suurimpia merenkulkukuntia talonpoikaispurjehduksen aikaan.
Kaikki väestönosat osallistuivat tavalla tai toisella talonpoikaispurjehdukseen. Miehet olivat varustajia tai merimiehiä, naiset auttoivat alusten varustamisessa. Laivanvarustajana toimiminen ei tarkoittanut sitä, että oli yksin aluksen omistaja, vaan aluksesta omistettiin osuuksia. Päävarustaja oli suurin omistaja, jolla oli myös suurin vastuu aluksesta ja joka keräsi myös suurimmat voitot. Osuuksia oli mahdollista omistaa useammista aluksista: kuudesosa, kahdeksasosa, kuudestoistaosa ja kolmaskymmeneskahdesosa ja niin edelleen. Osakkuusjärjestelmä mahdollisti kaikille yhteiskuntaluokille osuuksien hankkimisen.
Talonpoikien omistamien alusten rahti koostui yleensä puutavarasta tai haloista, jotka lastattiin Norrlannin, Västerbottenin tai Pohjanmaan rannikoilla ja myytiin edelleen Tanskassa, Englannissa, Saksassa ja muissa Pohjanmeren rannikkokaistaleen maissa. Talonpoikaislaivasto purjehti yleensä ainoastaan Itämeren ja Pohjanmeren liikenteessä.
Tuntui siltä, että kaikkialla Ahvenanmaalla pojat olivat luonnostaan merimiehiä tai puuseppiä, mutta Lemlandissa merimiehet kuuluivat parempaan väkeen ja olivat tavallisten kansalaisten yläpuolella. Lähes kaikki miehet olivat merikapteeneja tai varustajia.
Pamela Erikssonin teoksesta, Hertiginnans sista resa,1960.